Mutta se maraton. Prahassa äitienpäivänä 8.5.2016.
Lensimme mieheni kanssa kaupunkiin kisaa edeltävänä aamuna, majoittauduimme hotelliin ja lähdimme koko kahdeksan juoksijan ja saman suuruisen huoltojoukon voimin hakemaan lappuja ja chippejä paikallisesta Sport Exposta. Homma hoitui mallikkaasti ja vain Salomonin osastolta tarttui mukaan pientä kivaa - muutama lötköpullo. Viimeisenä tankkauksena toimi idyllisen italialaisen ravintolan käsintehty pasta. Tuorejuustotäytteisiä tortelloneja salviavoilla, parasta pitkään aikaan! Lopulta lounastankkaus muutti juoksijajoukon täpiseväksi ja keskittymiskyvyttömäksi laumaksi – huolto-osaston tutustuessa paikalliseen oluttarjontaan. Olin reissussa itseäni todella paljon kovemmassa seurassa ja nuorten miespuolisten menijöiden psyykkaus ja uho alkoi vaikuttaa. Ytimiin hiipi tilanteeseen nähden kohtuuton jännitys jota en ollut aiemmin tuntenut. Olin valmistautunut hyvin. Tiesin, että tulen todennäköisesti suoriutumaan keikasta omalla tasollani mainiosti. Mutta muiden menijöiden minuuttisuunnitelmia ja vauhdinjakoja kuunnellessani hommasta tuli yllättävän vakavaa enkä luottanut itseeni lopulta enää pätkääkään.
Yöllä jännitys oli huipussaan. Pyörin sängyssä ja mietin, mitä tein täällä tässä seurassa ilman ipanoita äitienpäivänä. Ja mitä oikein kuvittelin itsestäni. Niin meni muiden uho ihon alle, vaikka etukäteen olin paremminkin ollut superrauhallinen ja luottavainen. Tiesin, että pääsen todennäköisesti maaliin, jos osaan keskittyä omantasoiseen menemiseen. Mutta nyt kolmen ja puolen tunnin ja alle tähtäävässä seurassa tunsin itseni itsestään liikoja luulevaksi keski-ikäiseksi tädiksi. Mielessä kävi kerran jos toisenkin, kuinka paljon toisenlaista yhteinen valmistautuminen ja jännittäminen olisi niiden henkilöiden kanssa, joiden kanssa tätä matkaa on tehty yhdessä ja joilla haaste on myös ensimmäinen.
Nukuin lopulta kolme ja puoli tuntia ja ajattelin pelin olevan menetetty. Unettomuus nostaa yleensä sykkeeni pilviin. Siihen vielä ajatus kuumuudesta ja normaali kisajännitys. Olin yöllä melkein jo henkisesti luovuttanut ja tirautin pari kyyneltäkin. Samalla keksin migreenistä lähtien tekosyitä DNS:lle. Sekä yöllä että aamulla Armas Aviomies käytti kaikki verbaaliset taitonsa rauhoitellaakseen panikoijaa ja hetkittäin jopa uskoin häntä..
Itse juoksu
Aamu sujui kuitenkin rauhallisesti. Leposyke tosin huiteli normaalin viidenkymmenen sijaan kahdeksassakympissä, mutta en jaksanut välittää. Hilton Prague Old Townin aamupalalla nenän alla paistettu munakas, paahtis ja reilu annos tuorepuistettua mehua teki tehtävänsä. Olo oli yön olosuhteisiin nähden lopulta oolrait. Ollaan sitten turistimatkalla jos ei muuta, ajattelin. Tilannekomiikkakin helpotti oloa - japanilaiset olivat kisavarusteet päällä, laput rinnassa ja hengityssuojaimet päällä jo aamupalalla. Liikuttavaa, ehkä heitäkin jännitti.
Startti oli sopivasti aamupäivällä, joten luppoaikaa ei juurikaan ollut ja aamupalan jälkeen ei tarvinnut miettiä muita ruokailuja. Kuljimme rauhallisesti lähtöalueelle eli vanhan kaupungin kapeille kujille ja ryhmittäydyimme lähtökarsinoihin. Muut painelivat eturiviin, omani oli keskiluokan K. Kujat olivat niin kapeita, että oma lokeroni löytyi kirjaimellisesti monen mutkan takaa, arviolta noin 600 - 700 metriä starttilinjasta. Kun laukaus kajahti, kesti matelua lähtöportille lähes 15 minuuttia. Keskusaukio oli kuin ammuttu ja matkaan lähdettiin melkoisessa karnevaalimeiningissä. Kuja jatkui ensimmäisen lähes kilometrin mittaisen bulevardin verran. Tässä vaiheessa itselläni oli koko päivän tunteikkan olo, nieleskelin kyyneliä ja mietin, että tässä sitä nyt ollaan. Tämän jälkeen ei tarvitse toivottavasti jossitella onko minusta tähän. Paradoksaalisesti samaan aikaan nieleskelin myös kyyneliä kun mietin, mitä hittoa minä täällä teen.
Tuttuun tapaan sykkeet olivat alkuun tapissa, reilusti päälle 160. Kuumuus iski vastaan välittömästi ja mukulakivi keskustassa tuntui oudolta alustalta. Päätin, että en välitä ryysiksestä, vauhdista, humusta enkä oikein mistään muustakaan. Menin rauhassa noin 6.30 tahdilla ensimmäiset sokkeloiset 5 km. Ihmiset ryntäilivät joka puolelta ohi, tungoksessa ja epätasaisella katupinnalla tuli muutama kaatuminenkin. Jännitystä oli selkeästi ilmassa. Itse yritin vain keskittyä ja selviytyä alkuhumussa.
Vaikka olin tankannut nestettä ja siemaillut pikku hörppyjä starttiin asti, välittömästi aloituksen jälkeen tuntui janon tunne. Matka ekalle juomapisteelle tuntui ikuisuudelta. Onneksi omat huoltojoukot olivat noin 4 km mutkassa ja sain matkaan pienen vesipullon. Joka ikinen pisara tutuilta ja juomapisteiltä tuli reissun aikana tarpeeseen. Lämpimässä juostuja kunnollisia lenkkejä en ollut ehtinyt juosta. Kotimaan eka lämpimämpi sää sijoittui vaiheeseen, jolloin itse jo keventelin. Juoksua yli 20 asteen lämpötilassa oli takana lopulta yksi kerta.
Kun tokenin kaikesta alkujärkytyksestä (lämpö, ihmispaljous, mukulakivi, yli 6 m/sekunnissa puhaltava tuuli, alkusykkeet), uppouduin omaan juoksumoodiini. Hitaasti lämpiävä dieselini rauhoittui reilun vartin jälkeen ja sykkeet laskivat alle 150 juoksuvauhdin ollessa 6.10 - 6.20 / km käytännössä koko matkan. Tutussa olotilassa alkoi rauhallinen flow. Tarkkailin toki ympäristöä ja yritin pysyä kärryillä missä kohti kaupunkia kulloinkin mentiin – vaan en onnistunut. Lähinnä H-kirjaimen mallinen reitti ei auennut, vaikka kaupunki on entuudestaan jotenkin tuttu. En hahmottanut mitään muuta kuin Vltavan rannat ja keskusaukion, silloin kun sen läpi laukattiin. Noteerasin bändit, cheerleader-tytöt, omat kannustajat, banaaniksi pukeutuneen miehen ja Marilynin, miehen tietysti. Banaanin päihitin lopulta viimeisellä kilometrillä.
 |
| Reipas kanta-askeltaja. |
En oikeastaan ajatellut mitään. Tuijottelin kilometritolppia, laskeskelin aikaa - jotenkin vain olin enkä osannut sen suuremmin tallennella hetkiä tai tunnelmia. Eniten taisin pohdiskelle muiden juoksijoiden tyyliä ja tekniikkaa. Aika monenlaista kulkijaa kun mahtui reitille. Taisipa ajatus käväistä työasioissakin. Yritin pongata aina sopivan selän, jonka vauhdissa pysyttelisin. Monta löysinkin, mutta käytännössä kaikki jäivät lopulta jossain vaiheessa. Ja se hyväkuntoisen näköinen ikäiseni ponnaripää, jonka peesiin liimauduin noin kahdessaviidessä, laittoi vaihdetta silmään kolmessakympissä ja katosi arviolta noin 5.15 vauhtia horisonttiin.. Muuten monikaan ei enää kahdenkymmenen viiden kilometrin jälkeen ohitellut. Selkiä sen sijaan tuli itselleni vastaan laumoittain. Nousin tuloksissa strartista noin 1 500 sijaa, joten melkoisen uhkapeliä tuntui olevan monen vauhdinjako. Todella iso osa jengistä käveli etenkin viimeisillä kilometreillä.
Se viimeinen kilometri olikin melkoista karnevaalitunnelmaa kirjaimellisesti. Kadulla oli punainen matto ja katsojia oli keskusaukiolla ja sille vievällä bulervardilla meitä rauhallisempaan tahtiin maaliin saapujiakin kannustamassa edelleen tuhansia ja taas tuhansia. Totta kai siitä sai tsemppiä ja nopein kilometrini oli juuri viimeinen. Keskivauhti sillä oli 5.20.
Maalisuora oli pelkkää humua. Maalilinjan jälkeen sain mitalin, avaruuslakanan ja rivakan toiveen luopua chipistä. Aviomies ja wingman olivat vastassa vesipullon kanssa. Erityisen hyvältä ne rakkaan ja ystävän halaukset sillä hetkellä tuntuivat.
Ai aika, se oli lopulta 4.25,01. Olisi se paskemminkin keski-ikäiseltä neljä kuukautta säännöllisesti treenanneelta täti-ihmiseltä mennä.
Olin kunnon tai jaksamisen puolesta erittäin hyvävoimainen, jalat toki kohtuullisen kankeina iskutuksesta. Muuten olo oli yllättäen aika tyhjä. Tässäkö se nyt sitten oli? Näinkö helposti se kuitenkin meni? Jos se meni näin helposti, miksi en uskaltanut mennä lujempaa? Aika paljon itseruoskintaa onnen keskellä.. Tyypillinen tunnollinen suorittaja. Illalla jo osasin arvostaa itseäni ja päivän urakkaa huomattavasti korkeammalla. Samoin sitä ärsyttävää järkevyyttäni vauhdin suhteen, joka lopulta takasi nopeahkon palautumisen.
The analyysi
Juoksu sujui oppikirjan mukaan. Mikään ei vaivannut, mihinkään ei sattunut ja olo oli kuin omalla tutulla pitkällä lenkillä. Mikään ei edes vituttanut eikä tehnyt mieli kävellä, ei tullut mustaa hetkeä. Lähinnä välillä manasin lyhyesti, että näinkö pitkä matka se 42 km tosiaan on ja että olisi pitänyt ottaa musiikkia korviin. Join vettä ja urkkajuomaa jokaisella pisteellä, samoin kastelin pääni tai niskani jokaisella pisteellä. Maalissa olin käytännössä läpimärkä. Napsin kolme Saltsticksin suola-magnesium-kofeiini -tablettia ja viisi High5 geeliä, joista kahdessa oli kofeiinia. Kaikki imeytyi, vatsan kanssa ei ollut ongelmia. Ei kramppeja eikä kolotuksia.
Juoksin koko matkan hyvin tasaisia kilometrejä, vitosia ja kymppejä. Kaikki kympit olivat noin 1.02 - 1.03 sen kummemmin kelloa vilkuilematta. Koko reissun keskisyke oli 145 eli juoksin vk1:llä (aerobinen kynnys 128, anaerobinen 158). Jotenkin tämä meikäläisen koneisto toimii niin, että tietylle mukavuusalueelle päästyäni köröttelen siinä rytmissä helposti vaikka maailman tappiin ilman seurailuja.
Mietin kuitenkin, miksi en saanut koneesta enempää tehoja irti. Pari asiaa keksin heti. Vaikka menohaluja muuten olisi, eivät lihakset ole tottuneet moiseen rutistukseen. Poweria ei vain jaloista löydy, vaikka pumpussa olisi muka tehoja ja kropassa muuten energiaa. Toinen selitys on uskon puute. Kun vk-harkkaa oli alla aika vähän, en vaan uskaltanut kokeilla lujempaa menoa vaikka (ehkä) olisin jaksanutkin. Itselleni yksi tärkeimpiä oppeja koko reissulta oli, että järkevyyden lisäksi pitää myös uskaltaa juosta ja haastaa itsensä. Tutulla mukavuusalueella on helppo suorittaa, mutta omaakaan huipputulosta sillä ei saavuteta. No, jäipähän nälkää seuraaviin startteihin matkalle kuin matkalle..
Ensimmäisen maratonin maaliin pääsy on tietenkin huipputulos!
Tulipa sentään niitä turnausvammojakin. Geelit olivat vyötäröllä vyön lenkeissä PAIDAN ALLA ja pakkausten terävät kulmat tikkasivat komean reikänauhan vatsanahkaan. Mental note vaan itselle seuraavaan kertaan: geelit paidan päälle tai vetskarin taakse taskuun. Hyvästä lenkkareiden nauhoituksesta huolimatta varpaat ottivat alamäissä iskuja kärkiin ja kaksi kynttä todennäköisesti irtoaa. Runsas suolan ja veden nauttiminen jämähti kroppaan ja en näemmä hikoillut läheskään kaikkea ulos. Suorituksen jälkeen naama oli todella pöhöttyneen näköinen ja nesteet tuntuivat pari päivää useampana extrakilona..
Summa summarum. Just meni niin kuin ajattelin. Täti vähän lenkkeili, jaksoi ja ylitti itsensä. Seuraavalla kerralla täti ottaa sitten vähän rohkeammin. Tulee nähtyä sekin tapa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti