Voiko kuukausien treenin pilata yhden illan aikana

Yksi maratonille valmistautumisen keskeisimmistä säännöistä lienee, että viimeisten viikkojen aikana ei pidä kokeilla mitään extremeä. Ei liian kovia valmistavia harjoituksia, kuten kokemattoman pyöräilijän 150 km maantieajoa jalkoja säästävänä treeninä. Eikä muutenkaan mitään epämääräistä aktiviteettiä jonka tavoitteena on nostaa kuntoa, mutta joka todellisuudessa romuttaa kuukausien työn. Itse olin juossut viimeisen kovan maratoniin valmistavan harjoituksen kolme viikkoa ennen tapahtumaa ja kahden viikon etapille ei ollut suunnitteilla mitään erityistä. Onnistuin kuitenkin tempaisemaan sellaisen villin kortin, jonka vaikutuksia palautellaan tässä hetki.

Lauantai 23.4 Helsinki ja vuosittainen emäntien viikonloppu. Sateisen päivän aikana tein mahtavan, etten sanoisi jopa voimaannuttavan maltillisen 12 km merenrantalenkin 15 vuoden takaisilla kotikulmilla. Lenkin jälkeen vuorossa oli muutama oloa keventävä viinilasi loistoruuan kanssa Brondassa ja sitten nukkumaan hotellille. Tai vaihtoehtoisesena suunnitelmana vierailu muutaman urhoollisen soturittaren voimin paikalliseen, tanssijuottolaan Rymy-Eetuun. Kumpaankohan seurueeseen nyt sitten liityin.. Ilta oli hulvattoman hauska ja noin viiden tunnin bändin tahdissa ei-niin-maltillinen-veivaus kävi vähintään pk2-treenistä. Jos ei suorituksen lomassa nautittuja pari Lonkeroa lasketa..

Sunnuntaiaamun olo koli menetettyjä aivosoluja lukuunottamatta oikein mainio, mutta yhden illan riekkumisella olin onnistunut saamaan jalat sekä lihasten että rakkojen osalta pahempaan kuntoon kuin edellisten yli kolmen kuukauden ja 35 – 70 viikkokilometrin säännöllisellä juoksemisella. Joka paikkaa särki mitä ihmeellisimmistä kohdista ja jalat olivat totaalisen arat, myös kävelysellaiset.

Henkisesti toteaisin, että olipa se sen arvoista. En muista vuosikausiin nauttineeni tanssimisesta, seurasta ja yleisestä ravintolahumun hilpeydestä. Olen ollut viime vuodet kovin maltillinen juhlija ja vuoteen mahtuvat ravintolavisiitit on laskettavissa yhden käden sormin. No, mutta kyllä kai aivojakin voi tyhjentää - noin harjoitusmielessä.

Mutta fyysisesti. Ne jalat. Mikään ei ole tuntunut niin raskaalta kuin yhdistelmä tuntien pöydillä riekkuminen ja kapeat ballerinat, vaikkakin matalat. Kävin tänään ensimmäisellä kevyellä lenkillä urakan jälkeen ja sykkeet huitelivat noin 10 pykälään normaalia korkeammalla. Jalat olivat ras-kaat. Että fyysisesti kyllä ketuttaa ja ilmeisesti se niin kevyesti suonissa virrannut Lonkerokin vaatii enemmän palautusta kuin osasin arvioida.

En usko, että maratonin kannalta tällä bonuskeikalla tuhosin varsinaisesti mitään. Paitsi itseluottamukseni, koska nyt aikaa kuluu myös vääränlaiseen palautumiseen. Tuntuu, että kunto ei enää ehdi kehittyä. Mitä se ei nyt näillä päivillä tee muutenkaan. Mutta mielelle ajatus on myrkkyä ja itsesyytökset ovat parasta kunnon heikennysaineista.

Vaikka näin morkkiksen kourissa spekuloin, en silti suostu tälläkään ololla sanomaan, että kuntotason harrastajan pitäisi elää jotenkin tosi puritaanista elämää. Fiilis on iso osa suoritusta, ja jos se on kokonaiselämässä on kohdillaan, se heijastunee juoksuun. Mutta toivottavasti, oi toivottavasti saan itseni nyt vajaassa kahdessa viikossa tolpilleni eikä olo muutu sellaiseksi jossitteluksi, että oletan tämän yhden liian lähellä H-hetkeä tapahtuneet ”hairahduksen” määrittävän suunnan koko kisalle.

Kolme viikkoa ensimmäiseen maratoniin

Sunnuntaina oli  tasan kolme viikkoa maratoniin ja vuorossa kuuluisa pitkä maraton-spesiaali. Tähän mennessä, tämän reilun kolmen kuukauden systemaattisen treenikauden aikana, pisin pk-lenkkini on huidellut noin 23 kilometrin tietämillä. Nyt suunnittelin juoksevani tamperelaisen perinteisen ”järven kierron” noin 27 km. Kun sain seuraksi kilpailevan maratonkoulun kavereita, innostuin seuraksi kipittämään heidän ohjelmansa mukaisen 35 km. Ei vaan järvenkierto vaan Nokian Eden-Pyhäjärvi ympäri-Nokian Eden.  Siis 35 kilometriä, ihan vaan huvin vuoksi! Näinä hetkinä harkisten vakavasti pitsinnypläystä tai vastaava sisäsiistiä polvia kuluttamatonta harrastusta.

Sunnuntaina olosuhteet  olivat mitä houkuttelevimmat. Taukoamaton sade ja lämpötila +6 C. Kevyt pipo päähän, hanskat käteen ja matkaan toive, että takki pitää vettä edes ensimmäiset sata metriä. Oletettavasti kolmen viikon kuluttua Prahassa on pakko olla edes rahtusen lämpimämpi. Hellettä en kaipaa, mutta hypotermiakaan ei ole se houkuttelevin haasteista ekalla koitoksella.

Lenkki sujui mitä parhaimmin. Märkä (oletettavasti) sade ja viima vihmoi kasvoja. Rajasalmen sillalla olimme jo läpimärkiä kengistä hanskoihin, joten ei keli enää haitannut.

Näin se meni: 

Ensimmäiset 10 km pk 1-2, 1 h 14 min, kes 123, vauhti 7,24 min/km.

Kympin jälkeen vk-1 25 km asti 15,11 km, 1 tunti 38 min, ks 137, vauhti 6,31 min/km.

Loppumatka 25 kilometrin jälkeen sai mennä ”urku auki” eli reippaalla vk-2 tahdilla, mikä tarkoitti 8,02 km 48,35 min, ks 149, vauhti 6,04 min/km. Lujempaakin olisi siis voinut vielä yrittää.

Loppuaika verkkaa ja kokonaisaika 3 tuntia 50 minuuttia 47 sek. Matka 34,4 km.

Jos ei tämä käynyt hyvästä viimeisestä valmistautumisesta, syön villasukkani. 

Maalissa olin viluinen ja puujalkainen. En osaa täysin arvioida mikä jalkojen väsymyksestä tuli kylmyydestä, mikä reitin pituudesta, mikä reitin raskaudesta. Loppumatkalla puuskutettiin kohtuullisia nousuja eli ihan tasaisesta maraton-reitistä ei ollut kyse.

Selässä oli Camelbackin reppu ja matkassa kolme geeliä. Niitä maistelin 10 km jälkeen tasatunnein. Mukana oli Maximin perusgeeliä ja kaksi kofeiinillista cola-versiota. Maku ei päätä huimannut ja erityisesti colat saivat kakomista aikaan. Mikään ei kuitenkaan tullut mistään päästä ulos ja energiaa tuntui riittävän koko matkalla. Tällä perusteella arvelen myös Prahassa tähtääväni noin 4-5 geelin satsiin eli hieman reippaammin kuin kerran tunnissa. 

Jaksamisen kannalta matka taittui hyvin. Missään vaiheessa ei ollut (keliketutusta lukuun ottamatta) vaikeuksia tai halua keskeyttää. Kolmistaan kun juoksimme, juttua riitti tasaisesti. Toisaalta osasimme juosta myös rinnakkain hiljaa. Jalatkin kestivät hyvin. Kun kiinnitin kunnon nauhoitukseen huomioita, edes kynnet eivät ole kärsineet ja rakoista ei ole tietoakaan. Pökkelyyttä lihaksissa toki oli ja kävelin kuin ankka lenkin jälkeen ja pari seuraavaa päivää, mutta tänään jalat ovat jo yllättävän hyvät.

Tämä reissu osoitti myös, että varmasti selviän maaliin myös Prahassa. Jos en ala ahnehtimaan aikaa. Tällä hetkellä maraton-sykkeillä vauhdin pitäisi olla jopa alle 6 min/km enkä usko pystyväni pitämään sellaista tahtia yllä koko matkaa. Suunnitelma tarkentuu tämän viikon aikana.

Mieli on jo Prahassa. Juuri nyt tuntuu, että selviän matkasta varmasti. Kisa palaa mieleen jatkuvasti, pallottelen montaa asiaa. Mietin tunnelmia startissa, ensimmäisiä kilometrejä, siltojen ylityksiä, tuttujen huoltojoukkojen kohtaamisia, jaksamista, sisua, kannustuksen mahdollista voimaa.

Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.

Kun luottokaveri pettää

Haluaisin todeta olevani sellainen luomujuoksija, joka juoksee "rauhallisesti", "reippaasti" ja "lujaa" ilman vilkaisuakaan kelloon. Treeni on aina oikeanlainen ja kunto kasvaa kohisten ilman mitään nykyajan hifistelyä. Mutta kun en ole. Lempilaitteeni on sykemittari, joka kertoo lyönnin, askeleen tai hönkäistyn happilitran tarkkuudella millä tasolla tekemiseni menee. Oma luottoystäväni on viimeiset kaksi vuotta ollut Suunto Ambit S2, joka toimii arjessa myös kelpo kellona. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että yhteinen tiemme on lopussa.

Kellon ominaisuudet varmasti riittävät edelleen, vaikka keksinkin aina välillä äärimmäisen tärkeitä puuttuvia ominaisuuksia kuten päivittäisen aktiivisuuden mittaamisen tai juoksuajan ennusteen. Merkittävintä on kuitenkin se, että mittaus ei toimi luotettavasti. Huolimatta alle pari kuukautta sitten vaihdetusta sykevyöstä, ensimmäiset 10-20 minuuttia mittari näyttää aivan mitä sattuu hyvästä vyön kosteutuksesta huolimatta. Syke näyttää nousevan käynnistyksen jälkeen 170-190 ja ylikin. Ranteesta mitattu pulssi on samaan aikaan reilussa 100 lyönnissä. Syke pysyy korkealla, jopa nousee, vaikka pysähdyn. Hillitön vyön räpläys ja antureiden asettelu millilleen oikeaan paikkaan auttaa vähän. Mutta siinä vaiheessa ketutuskäyrä on huipussaa ja edes laillani laitetta rakastava ei halua vehdata näyttöä jatkuvasti. 

Sykkeeni on aina ollut sellainen, että lähtiessäni liikkeelle, se nousee välittömästi 140-150 tasolle, mutta pysyy siinä noin 10 minuuttaia ja laskee jos lasken vauhtia. Nyt tätä ei tapahdu vaan kello näyttää sykkeet aivan pilvissä ja rysäyttelee niitä miten mihinkin suuntaan. Ärsyttävää on myös se, että tämä näyttää olevan näytön ominaisuus. Tallentunut data saattaa olla ihan oikean näköistä alusta alkaen, eikä sykekäyrässä näy näitä hyppelyitä. Todella käteviä uusia featrureita laitteelta, jonka tärkein ominaisuus on näyttää syke oikein. Tällä hetkellä en siis pysty luottamaan mittarin näyttämiin lukemiin, joten oikeanlaisen harjoittelun toteuttaminen on hieman haastavaa ja erityisesti pk-lenkkien data menee aivan miten sattuu. Joku tietysti voisi sanoa, että älä tuijota tosiaan mittaria vaan mene fiiliksellä. Mutta fiiliksen perusteella on aika paha arvioida minkä tasoista harjoittelua tekee. Juoksen hyvävoimaisena ja käytännössä hengästymättä "pitää pystyä puhumaan" tasolla päälle 150 sykkeillä, joten sen perusteella en pysty esim. pk-lenkkejä tekemään. 

Aivan sama mitä hienouksia mikäkin laite sisältää, mutta jos sykemittari ryssii tärkeimmän tehtävänsä eli perus sykkeen mittaamisen, taitaa olla syytä harkita vaihtoa. Maratoniin on kolme viikkoa ja tarkoitukseni on juosta tosi tarkasti sykettä ( no tottakai myös omaa tuntemusta..) seuraten. Nyt en pysty luottamaan mittariin ainakaan ensimmäiseen puoleen tuntiin ja tiedän, että aivan turhaa energiaa tulee kulumaan mahdolliseen vehtaamiseen. Toki tiedän nykyisin jo hyvin tarkasti, millä tasolla sykkeet ovat milläkin vauhdilla ja tulen todennäköisesti menemään tämän perusteella. Mutta kun sykemittarin tarkoitus on toimia ja mitata syketä, voin kyllä perustellusti vaatia tämän perustoiminnon hanskaamista.. 

Joutaako 2-vuotias kello jo eläkkeelle? 

Mitä sitten tilalle? 

Lukuunottamatta näitä viime kuukausien vaikeuksia, Ambit on palvellut hyvin ja ollut kaunis katsella. Se on toiminut hyvin myös arkikellona. Hyytyminen surettaa ja liikun sykemittareiden Tinder-maailmassa lähes häpeillen. Minäkö muka korvaisin naisellisen luottokumppanini jollakin vieraalla..

Nälkä kasvaa tässä(kin) asiassa syödessä ja vaikka väitän silmät kirkkaina sykkeen mittaamisen perustoimintojen riittävän, niin eiväthän ne riitä. On todella tarpeellista tietää kadenssit, asettaa harjoittelun sykerajat joiden ylittämisestä tai alittamisesta kello ilmoittaa, seurata sinnepäin testien avulla kunnon kohoamista ja seurata nyt muutenkin FBI:n tarkkuudella oman päivän aktiviteetteja.

Kun sykemittarin vaihtamiseen olen nyt kuitenkin päätymässä, ovat jo tässä vaiheessa short-listalle päässeet seuraavat kandidaatit:
- Suunto Ambit 3 Sport. plussaa tuttuus ja muutama lisäominaisuus, kuten sykkeen mittaus uinnissa, nykyiseen verrattuna. Miinusta siitä, etten luota Suunnon toimintavarmuuteen ja tarkkuuteen koska nykyisen kanssa on ollut hieman ongelmia. Hinta noin 390 €.
- PolarV800. Polarin huippumalli joka tekee kaiken sen, mitä mittarilta odotan. Valittavana on vain niin äijämäiset värit, että todennäköisesti tämä on kiitos ei. Haluan käyttää kelloa myös arkena ja siksi ulkonäölläkin on väliä. Hinta noin 330 €.
- Garmin Forerunner 920XT. pelkkää hifistelyä ja toimintoja joka lähtöön. Garminin verkon käyttöliittymän junttius hieman arveluttaa, mutta kello itsessään todella jees. Miinusta tv:n kokoisesta kellosta ja puhtaan urheilumittarin näköisestä designista. Ei käy arkikäyttöön. Hinta noin 480 €.
- Garmin Fenix 3. Garminin uusi huippumalli, kellomainen sykemittari joka pohjatuu Forerunner 920 XT:n tekniikkaan. Plussaa karttaomininaisuuksista, koska kuvittelen olevani myös polkujuoksija lähitulevaisuudessa. Plussaa myös golf-ominaisuuksista, koska kelloon saa myös Garminin datan kuten lipun etäisyyden arvioinnin. Tarjolla jumalaisen kaunis valko-ruusukultainen väri. Muovikelloja painavampi. Hinta valko-ruusukultaisena 580 €, perusmuovirankkeella 490 €.

Vähempikin riittäisi, tiedän. Mutta jotenkin jos kerran hankin uuden, haluan kaiken mikä kellossa kiinnostaa ja mahdollista on. Haluan myös sykemittarin, joka näyttää hyvältä ja jota voi käyttää arjessa ilman että yrittää kellolla korostaa huippu-urheilijamaista habitustaan.. Haluaisin suosia kotimaista Suuntoa tai Polaria, mutta Suunnossa arveluttaa mittaamisen/anturin epävarmuus oman kokemuksen perusteella, Polar ei vastaa vaativan naisen tarpeisiin :)

Jäljellä on molemmat Garminit ja jos ulkonäkö edellä mennään ja samalla ominaisuudet natsaavat, on  valinta Garmin Fenix 3. Mutta saapa nähdä. Hinta on suolainen.

Sunnuntaina on vuorossa pitkä maratonspesiaali 30 km. Siihen asti annan Ambitille mahdollisuuden. Jos se suostuu aloittamaan mittaamisen ja yhteistyö toimii mallikkaasti, on kaupanteon aika. Ja koska lopulta kyseessä on vain sykemittari, taidan vielä kerran katsastaa hieman edullisempaakin osastoa. 

30 päivää ensimmäiseen maraton-starttiin

Mitä lähempänä tuo maaginen päivä on, sitä enemmän se pyörii mielessä. Onko reitillä paljon mukulakiveä? Onko siellä infernaalinen ruuhka? Shortsikeli vai räntää vaakatasossa? Tuleeko jossain vaiheessa seinä vastaan? Mitä jos vatsa ei kestä geelejä? Mitä vauhtia sitten uskallan mennä? Itkettääkö lopussa? Mitä jos matkalla tulee ykkös-hätä? Aiheen pohdinta on kuitenkin positiivista, tuleva ei pelota. Olen juossut kisoissa, tiedän sen tunnelman, oman kihisevän maailmansa ja mantrat ja lausahdukset, joita kaikkien suusta kuuluu. Mutta silti tilanne on uusi. Malttamattomuus taitaa olla tällä hetkellä paras sana kuvaamaan olotilaa.

Samalla mietin, mitä ihmekonsteja voisin vielä tässä kuukauden aikana tehdä. Rapputreenit, kovia vetoja niin paljon kuin jaksan, pelkkää pitkää pitkää peruslenkkiä vai vielä maksiannos vauhtikestävyyttä.. Fakta taitaa olla, että temput on tehty ja sillä mennään, missä kunto on tällä hetkellä. Kun tämä starttimahdolisuus oli vähän myöhäinen joululahja, jäi systemaattinen treenaaminen varsinkin vauhtikestävyyden osalta nyt aika vähiin – käytännössä alle neljään kuukauteen. Siinä missä maratonklubin oman ryhmän muut koululaiset ovat vielä rakentamassa vankkaa pk-perustaa tulevalle pitkälle vauhtikestävyysvaiheelle, minun pitää kiriä kaikki osa-alueet nopeutetussa ajassa.

Nälkä on kasvanut syödessä, ja vaikka kuinka tolkutan itselleni että nyt mennään nautiskelemaan ja katsomaan mitä se homma on, tekisi mieleni suhtautua ekaan kertaankin astetta tavoitteellisemmin. Asettaa joku ihan oikea, ylpeästi ääneen lausuttava aikatavoite.

Tai no, olihan se sinne ilmoittautumiseen kirjattu 4.20. Jos sellainen jänis löytyy, sen perässä aion loikkia.

Välillä mielessä käy jopa ajatus saako ensikertalainen ei urheilijataustainen yrittelijä edes tavoitella tällaista aikaa ekalla? Niin moni sanoo järkevästi, että ota rauhassa, nautiskele, pyri hyvävoimaisena maaliin. En tiedä, mitä matka lopulta tekee, mutta se vauhti jolla 4.20 aikaan päästään, on minulle normaalisti todella sopivaa vauhtia. Juoksen sillä hyvävoimaisena reilusti yli 20 km. Miksi se ei olisi sitä kisassa?  Onko pakko jarrutella vielä rauhallisempaan aikaan ihan vain siksi, että se on järkevää?

Okei okei, uskotaan että kisatilanne on ihan eri tilanne. Tutuilla vauhdilla sykkeet ovat helposti ainakin kymmenen pykälää korkeammalla kuin omilla lenkeillä eikä se tuttu vauhti olekaan enää niin kevyttä. Miksi kärsiä kun voi nauttia? Miksi ottaa riskejä ja laittaa kroppa ekalla kerralla koville, kun en tiedä miten nuo tukkeutuneet nikamavaltimot reagoivat. Miksi ottaa riski pääkivusta liian kovalla suorituksella? En edes haluaisi muistella tuota taustatekijää, koska se ei arjessani vaikuta elämääni mitenkään, mutta nyt on tulossa täysin uusi tilanne. Tosin pää taitaa tulla kipeäksi ihan ilman taustatekijöitäkin ja moni on ilmeisen pahoinvoiva rankan kisan jälkeen joka tapauksessa. Mistä tunnistan, onko se normaalia ja tervettä vai oman taustani aiheuttamaa?

On tässä valmitstautumisessa myös yksi asia, jonka olen tekemässä täysin oppikirjaohjeiden vastaisesti. Otin käyttöön uudet kengät vain reilu kuukausi ennen maratonia. Olin suunnitellut juoksevani Prahassa tutuilla ja New Balancen 890 -kengillä, mutta niistäpä päätti tulla varvas läpi. Samaa mallia ei enää valmisteta, joten etsin suositusten mukaan lähimmät vastaavat jotka nyt sitten korvaavat tuon suosikkimallin. Miksi se muuten lopetettiin, kun se oli niin monen suosikki?? Joka tapauksessa kenkä istuu hyvin, mitään ongelmia ei ole ollut. Olemme nautiskelleet toistemme seurasta jo lähemmäs 100 km täysin ilman ongelmia. Päkiän alla ei tunnu yhtä paljon vaimennusta kuin 890:ssä, mutta vastaavasti alle 200 gramman keveys ja kengän sukkamainen istuvuus lupaavat hyvää yhteistä matkaa.

Saanko esitellä, uudet rakkaani New Balance Vazee Pace. Ja mikä väri!

Juoksemisen flow ja lempilenkki

Olen perusluonteeltani nopealiikkeinen, uudesta innostuva ja vaihtelua vaativa. Joku saattaisi sanoa impulsiivinen ja sellainen, jota ei kiinnosta rutiini ja pitkäkestoinen keskittyminen. Ei siis varsinaista kestävyysjuoksija-aineista. Uudelle levelille viimeisen puolen vuoden aikana pompannut harjoittelu ja systemaattinen tekeminen on ilahduttavasti osoittanut, että ainakin tässä asiassa tilanne on täysin päinvastoin. Juoksu on opettanut minulle paljon uutta itsestäni ja olen löytänyt vahvuuksia sieltä, missä niitä en kuvitellut olevan.

Nykyisin rakastan rutiineja ja teen enemmän kuin mielelläni pilkuntarkasti sen, mitä ohjelmassa lukee. Herään aamulla, painan väsyneenä pitkän päivän ja ipana-aviomies-kiukuttelurallin päätteeksi lenkille pimeään. En siksi että mun täytyy, vaan siksi että mä saan. Löytämällä itsestäni tämän sisäisen nutaajan, myös tulosta on syntynyt. Olen kehittynyt omalla tasollani paljon. Suomalaiseen tapaan en pysty sanomaan sitä kuitenkaan selittelemättä ja olemalla vain ylpeä itsestäni. Vaan iloon täytyy lisätä, että tarkoitan tietenkin tulosta omalle tasolleni ja verrattuna siihen mistä lähdin liikkeelle.

Tällä hetkellä tilannetta kuvaa parhaiten sana flow. Juoksu, oikeastaan mikä vaan lenkki, tuntuu helpolta. Odotan innokkaasti jo seuraava kertaa ja suunnittelen reittejä ja treenin jaksotusta mielessäni. Ehkä selitys on kunnon kohoaminen, ehkä kevät ja vaatteiden vähentäminen ja pakkasen aiheuttaman kiristyksen katoaminen keuhkoista. Flow ei ole vain tämä innostunut pikkutyttömäinen sisäinen kuplinta, vaan se näkyy myös sykkeissä ja vauhdeissa.

Yhtäkkiä voin juosta pk-lenkit noin 6.45 – 7.30 kilometrivauhdeilla. Saadakseni sykkeen maratonvauhtiselle sykealueelle, mikä tarkoittaa minulla noin 145 -148 lyöntiä/minuutissa, vauhti pitää varsinkin tasaisella olla jopa reippaasti alle 6 min /km. Juoksin eilen ensimmäisen maratonvauhtiseksi kuvittelemani testilenkin 21,98 km.

Näin lenkki rakentui:

Verryttely 3 km, 24,41 minuuttia, keskisyke 116
Vk-osuus 17 km, 1 tunti 43 minuuttia, keskisyke 142, km-vauhti 6,06 (hyvin mäkinen maasto)
Jäähdyttely 1,99 km 16,13 minuuttia, keskisyke 131.

Olin lenkin jälkeen erittäin voimissani, vauhdikkaampi osuus ei rasittanut ja juoksin siis alle tavoitesykkeen. Mukana oli vain yksi geeli, joten energiavajekin alkoi jossakin vaiheessa ehkä näkymään. Viime viikolla juoksin myös toisen vk-lenkin, jossa vk-osuus oli 6 km tasaisella. Keskisyke oli 139 ja keskivauhti 5.53 min/km. Taas olisi pitänyt mennä lujempaa päästäkseni tavoitesykkeisiin.

Joka tapauksessa tämä itselle hieman puskista tullut kehitys on pohdituttanut kovasti Prahan vauhdinjaon suunnittelun osalta. Jos tuijotan vain sykkeitä ja vauhteja, minun pitäisi juosta arviolta noin 5.50 – 6.00 minuutin kilometrivauhdilla että syke olisi siellä yleisesti hyväksytyllä ”maratonvauhdin” tasolla. Kilpailujännitys ja uusi ympäristö nostaa kuitenkin taatusti sykkeitä ja saa kropan hyrisemään normaalista poiketen. Ja vaikka nämä lyhyemmät vk:t taittuvat komeasti, en taatusti jaksa noilla vauhdeilla yli 40 km. Joten en todellakaan ajatellut juosta 1. maratoniani näillä vauhdeilla. Jos viimeinen kuukausi sujuu hyvin, ehkä kuitenkin 6.10 – 6.20 voisi olla tavoitevauhti??

Sisäinen pedantti harjoittelijani on alkanut rakastaa juoksurutiineja sen verran, että lempilenkkini on puuduttavan tasavauhtinen pk-pitkis. Pysyn itselleni täysin epätyypillisesti jumiutumaan tasaiseen, yllätyksettömään askellukseen. Edes ympäristöllä ei olen niin väliä, kun uppoudun meditatiivisesti pysymään vakaassa tempossa ja tasaisella sykealueella. Juoksen pitkiksiä mielelläni jopa yksin. Elän arkea niin hektisessä, ärsykkeellisessä ja kommunikaatiotatulvaisessa ympäristössä työssä ja ipanarallissa, että retriittimäinen ja monotoninen yksinäisyys ja askeleet ovat jotenkin vapauttavia ja virkistäviä. No, väliin en kyllä pistä yhtään pahakseni lenkkiseuraa. Mutta pitkiksillä paras lenkkiseura on sellaista, jonka kanssa juttu luistaa, mutta puhua ei ole pakko ihan koko ajan. Onneksi niitä ihmisiä on löytynyt omista juoksuhulluista ystävistä että maratonkoulun ja Tampereen Maratonklubin uusista ympyröistä!

Merkillistä omaan itseen uudelleen tutustumisessa on myös se, että jopa rata on oolrait. Minua ei yhtään haittaa vinttikoiramainen ( ei kuvaa ulkoista habitustani) saman ympyrän kiertäminen kymmeniä kertoja. Siinäpä vasta helppoa uppoutua omiin ajatuksiin kun ei tarvitse muistaa kääntyä mistään tai varoa autoja.