Siirtyminen polkumoodiin

Ensimmäisen maratonini ajoituksessa oli se huono puoli, että seuraava koitos KK31 ja lähes 800 nousumetriä poluilla odotti välittömästi nurkan takana. Kokemattomalle aivan liian nopeasti. Päivää vaille kolme viikkoa tuon maagisen maratonin jälkeen. Nyt aikaa on viisi päivää ja valmistautuminen on ja tulee olemaan tapahtuman luonne huomioiden surkea eikä sitä enää muuksi saa. Maratonilta piti palautua ensimmäinen viikko ja nyt pitää jo rauhoittua lepomoodiin ensi viikonlopun kisaa varten. Polkujuoksun tekniikka ja poluilla juokseminen sekä mäkikestävyys jäi käytänössä yhteen viikkoon. Sen tietysti tietää, mitä siitä tulee.

Nyt jännittää paljon enemmän kuin maraton. Katumaraton on helposti miellettävä kokonaisuus. Siinä pyritään juoksemaan pääosin tasaisilla kaduilla pitkä matka tasaisella vauhdilla. Ei muuta kuin jalkaa toiseen eteen niin nopeasti kuin singeristä irtoaa. Poluilla juostaan vaihtelevissa oloissa epätasaisella alustalla tuntemattomassa maastossa. Siellä ei voi meditatiivisesti uppoutua omiin ajatuksiin ja huomioida nähtävyyksiä. Tulevassa koitoksessa luvassa on ainakin parituhatta porrasta, juurakkoa ja kivikkoa ylös ja alas, pitkospuita, suota, neulaspolkua, hiekkatietä, tunturin lakea ja laskettelurinnettä. Ihan näitä kaikkia en todellakaan ole pystynyt ottamaan haltuun tässä viikon polkuorientaatiojaksolla.. Täytyy siis luottaa siihen että peruskunto kompensoi sen, missä tekniikka ja mäkikestävyys pettää.

Mieheni on treenannut poluilla enemmän. Taitaapa tuo omata aika paljon enemmän jerkkua myös reisissä. Reiluhko asetelma yhteisjuoksuun siis. Joka tapauksessa Armas Aviomies on pongannut sangen pätevän treenimaaston tästä kotinurkilta. Hallilan mäen ja Karkunvuoren tunnelin yläpuoliselta alueelta löytyy polkuja, mäkiä ja jyrkkyyttä siihen malliin, että kaikki haavekuvat Lapin suosituimman vaellusreitin kevyestä metsäpyräyksestä ja romanttisesta yhteislenkistä ovat karisseet. En ole lähtenyt mihinkään lappujuoksuun niin huonosti valmistautuneena kuin tähän.

Polkujuoksu - helppoa kuin heinänteko kun valitsee ideaalin ympäristön kuten Suolijärvi Tampereella. 

Vaikka olen talven ja kevään aikana juossut metsässä, olen juossut hyväkuntoisilla pururatamaisilla poluilla tai kuvan kaltaisilla siisteillä tasaisilla reiteillä. Ensimmäiset tapailut todellisessa maastossa muistuttivat, että vauhti tippuu helposti useita minuutteja per kilometri. Kun en nopea ole muutenkaan, luvassa on pitkä ja hikinen keikka Kuusamossa. Noin yleisellä tasolla tulen olemaan varmasti viikonlopun huonoiten tilanteeseen valmistautunut juoksija. Todellisia polkulenkkejä tasan yksi, yksi vajaan kahdenkympin pururata-polkupitkis viidellä laskettelurinnnevedolla sekä yksi rauhallinen polkukiipeilypanikointi. Ei ehkä kannata tunnustaa tätä ääneen.

Säätiedotus lupaa sentään hyvää. Vaikka Prahassa yli 20 astetta kauhistutti, tuntuu se nyt pohjoisessa huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta kuin edellisvuosien räntätuisku ja lumiset polut. Aikaisempien vuosien spekseillä en olisi edes uskaltautunut tällä kokemuksella ja kunnolla lähteä edes kokeilemaan.

Camelback on pakattu. Löytyy idealsidettä, Snickersiä, avaruuslakanaa, rakkolaastareita, oma muki, hitokseen geelejä, kuivattuja aprikooseja, Saltsickejä omaan ja muiden tarpeeseen. Muuten pitää pakata vielä matkaan riittävästi huonoja juttuja, joista ammentaa energiaa siihen osuuteen kun kunto ja tekniikka pettää..

Kengät ovat vielä arvoitus ja varustelistan heikoin lenkki. Matkaan lähden NB:n Leadvilleillä, jotka eivät ole mitkään teknisen maaston tunnokkaat pitopelit vaan enemmänkin vaimennettut nautiskelijan sinnepäin valinnat. Mutta kuivalla kelillä niillä toivottavasti pärjään. Itseasiassa nämä ovat valintani siksi, että ovat kovin lenkkarimaiset ja tuntuvat siksi hyviltä jalkaan. Suurin osa polkujuoksukengistä on omituisen tuntuisia ja kovia kevyestä vaimennuksesta johtuen. Ymmärrän pointin, että vaimennus vie tuntumaa maastosta, mutta itselläni valintaa säätelee tällä kokemustasolla vielä hyvä tuntuma jalassa. Saas nähdä miten käy ja riittääkö Karhunkierroksen perusteella näissä paukut tunkata myös Pallaksella. Kenkien käyttäjällä ne paukut ei todellakaan riitä - yllytyshulluus sen sijaan kyllä.

Huh, taas mennään.

Eka kerta 42 195 metriä

Maraton. 42 195 metriä. Monen juoksijan unelma. Nyt se juostu. Done. Tunkattu. Lusittu. Haluaisin julistaa jopa taisteltu, mutta niin suurta draamaa en saanut aikaiseksi. Olen pyöritellyt pari viikkoa ajatuksiani ja miettinyt, mitä kirjoittaisin. Lupasin tarinan myös juoksukoulun valmentajilleni, jotka juuri sopivalla tsempillä innostivat systemaattiseen harjoitteluun ja intoiluun juoksemisesta. Samalla kun olen sulatellut kokemaani, olen suunnannut katseen jo tulevaan. NUTSKarhunkierroksen 31 km polkurykäisyyn oli aikaa maratonista pelottavan vähän, päivää vaille kolme viikkoa. Ja nyt enää kuusi päivää.

Mutta se maraton. Prahassa äitienpäivänä 8.5.2016.

Lensimme mieheni kanssa kaupunkiin kisaa edeltävänä aamuna, majoittauduimme hotelliin ja lähdimme koko kahdeksan juoksijan ja saman suuruisen huoltojoukon voimin hakemaan lappuja ja chippejä paikallisesta Sport Exposta. Homma hoitui mallikkaasti ja vain Salomonin osastolta tarttui mukaan pientä kivaa - muutama lötköpullo. Viimeisenä tankkauksena toimi idyllisen italialaisen ravintolan käsintehty pasta. Tuorejuustotäytteisiä tortelloneja salviavoilla, parasta pitkään aikaan! Lopulta lounastankkaus muutti juoksijajoukon täpiseväksi ja keskittymiskyvyttömäksi laumaksi – huolto-osaston tutustuessa paikalliseen oluttarjontaan. Olin reissussa itseäni todella paljon kovemmassa seurassa ja nuorten miespuolisten menijöiden psyykkaus ja uho alkoi vaikuttaa. Ytimiin hiipi tilanteeseen nähden kohtuuton jännitys jota en ollut aiemmin tuntenut. Olin valmistautunut hyvin. Tiesin, että tulen todennäköisesti suoriutumaan keikasta omalla tasollani mainiosti. Mutta muiden menijöiden minuuttisuunnitelmia ja vauhdinjakoja kuunnellessani hommasta tuli yllättävän vakavaa enkä luottanut itseeni lopulta enää pätkääkään.

Yöllä jännitys oli huipussaan. Pyörin sängyssä ja mietin, mitä tein täällä tässä seurassa ilman ipanoita äitienpäivänä. Ja mitä oikein kuvittelin itsestäni. Niin meni muiden uho ihon alle, vaikka etukäteen olin paremminkin ollut superrauhallinen ja luottavainen. Tiesin, että pääsen todennäköisesti maaliin, jos osaan keskittyä omantasoiseen menemiseen. Mutta nyt kolmen ja puolen tunnin ja alle tähtäävässä seurassa tunsin itseni itsestään liikoja luulevaksi keski-ikäiseksi tädiksi. Mielessä kävi kerran jos toisenkin, kuinka paljon toisenlaista yhteinen valmistautuminen ja jännittäminen olisi niiden henkilöiden kanssa, joiden kanssa tätä matkaa on tehty yhdessä ja joilla haaste on myös ensimmäinen.

Nukuin lopulta kolme ja puoli tuntia ja ajattelin pelin olevan menetetty. Unettomuus nostaa yleensä sykkeeni pilviin. Siihen vielä ajatus kuumuudesta ja normaali kisajännitys. Olin yöllä melkein jo henkisesti luovuttanut ja tirautin pari kyyneltäkin. Samalla keksin migreenistä lähtien tekosyitä DNS:lle.  Sekä yöllä että aamulla Armas Aviomies käytti kaikki verbaaliset taitonsa rauhoitellaakseen panikoijaa ja hetkittäin jopa uskoin häntä..

Itse juoksu

Aamu sujui kuitenkin rauhallisesti. Leposyke tosin huiteli normaalin viidenkymmenen sijaan kahdeksassakympissä, mutta en jaksanut välittää. Hilton Prague Old Townin aamupalalla nenän alla paistettu munakas, paahtis ja reilu annos tuorepuistettua mehua teki tehtävänsä. Olo oli yön olosuhteisiin nähden lopulta oolrait. Ollaan sitten turistimatkalla jos ei muuta, ajattelin. Tilannekomiikkakin helpotti oloa - japanilaiset olivat kisavarusteet päällä, laput rinnassa ja hengityssuojaimet päällä jo aamupalalla. Liikuttavaa, ehkä heitäkin jännitti.

Startti oli sopivasti aamupäivällä, joten luppoaikaa ei juurikaan ollut ja aamupalan jälkeen ei tarvinnut miettiä muita ruokailuja. Kuljimme rauhallisesti lähtöalueelle eli vanhan kaupungin kapeille kujille ja ryhmittäydyimme lähtökarsinoihin. Muut painelivat eturiviin, omani oli keskiluokan K. Kujat olivat niin kapeita, että oma lokeroni löytyi kirjaimellisesti monen mutkan takaa, arviolta noin 600 - 700 metriä starttilinjasta. Kun laukaus kajahti, kesti matelua lähtöportille lähes 15 minuuttia. Keskusaukio oli kuin ammuttu ja matkaan lähdettiin melkoisessa karnevaalimeiningissä. Kuja jatkui ensimmäisen lähes kilometrin mittaisen bulevardin verran. Tässä vaiheessa itselläni oli koko päivän tunteikkan olo, nieleskelin kyyneliä ja mietin, että tässä sitä nyt ollaan. Tämän jälkeen ei tarvitse toivottavasti jossitella onko minusta tähän. Paradoksaalisesti samaan aikaan nieleskelin myös kyyneliä kun mietin, mitä hittoa minä täällä teen.

Tuttuun tapaan sykkeet olivat alkuun tapissa, reilusti päälle 160. Kuumuus iski vastaan välittömästi ja mukulakivi keskustassa tuntui oudolta alustalta. Päätin, että en välitä ryysiksestä, vauhdista, humusta enkä oikein mistään muustakaan. Menin rauhassa noin 6.30 tahdilla ensimmäiset sokkeloiset 5 km. Ihmiset ryntäilivät joka puolelta ohi, tungoksessa ja epätasaisella katupinnalla tuli muutama kaatuminenkin. Jännitystä oli selkeästi ilmassa. Itse yritin vain keskittyä ja selviytyä alkuhumussa.

Vaikka olin tankannut nestettä ja siemaillut pikku hörppyjä starttiin asti, välittömästi aloituksen jälkeen tuntui janon tunne. Matka ekalle juomapisteelle tuntui ikuisuudelta. Onneksi omat huoltojoukot olivat noin 4 km mutkassa ja sain matkaan pienen vesipullon. Joka ikinen pisara tutuilta ja juomapisteiltä tuli reissun aikana tarpeeseen. Lämpimässä juostuja kunnollisia lenkkejä en ollut ehtinyt juosta. Kotimaan eka lämpimämpi sää sijoittui vaiheeseen, jolloin itse jo keventelin. Juoksua yli 20 asteen lämpötilassa oli takana lopulta yksi kerta.

Kun tokenin kaikesta alkujärkytyksestä (lämpö, ihmispaljous, mukulakivi, yli 6 m/sekunnissa puhaltava tuuli, alkusykkeet), uppouduin omaan juoksumoodiini. Hitaasti lämpiävä dieselini rauhoittui reilun vartin jälkeen ja sykkeet laskivat alle 150 juoksuvauhdin ollessa 6.10 - 6.20 / km käytännössä koko matkan. Tutussa olotilassa alkoi rauhallinen flow. Tarkkailin toki ympäristöä ja yritin pysyä kärryillä missä kohti kaupunkia kulloinkin mentiin – vaan en onnistunut. Lähinnä H-kirjaimen mallinen reitti ei auennut, vaikka kaupunki on entuudestaan jotenkin tuttu. En hahmottanut mitään muuta kuin Vltavan rannat ja keskusaukion, silloin kun sen läpi laukattiin. Noteerasin bändit, cheerleader-tytöt, omat kannustajat, banaaniksi pukeutuneen miehen ja Marilynin, miehen tietysti. Banaanin päihitin lopulta viimeisellä kilometrillä.

Reipas kanta-askeltaja.

En oikeastaan ajatellut mitään. Tuijottelin kilometritolppia, laskeskelin aikaa - jotenkin vain olin enkä osannut sen suuremmin tallennella hetkiä tai tunnelmia. Eniten taisin pohdiskelle muiden juoksijoiden tyyliä ja tekniikkaa. Aika monenlaista kulkijaa kun mahtui reitille. Taisipa ajatus käväistä työasioissakin. Yritin pongata aina sopivan selän, jonka vauhdissa pysyttelisin. Monta löysinkin, mutta käytännössä kaikki jäivät lopulta jossain vaiheessa. Ja se hyväkuntoisen näköinen ikäiseni ponnaripää, jonka peesiin liimauduin noin kahdessaviidessä, laittoi vaihdetta silmään kolmessakympissä ja katosi arviolta noin 5.15 vauhtia horisonttiin.. Muuten monikaan ei enää kahdenkymmenen viiden kilometrin jälkeen ohitellut. Selkiä sen sijaan tuli itselleni vastaan laumoittain. Nousin tuloksissa strartista noin 1 500 sijaa, joten melkoisen uhkapeliä tuntui olevan monen vauhdinjako. Todella iso osa jengistä käveli etenkin viimeisillä kilometreillä.

Se viimeinen kilometri olikin melkoista karnevaalitunnelmaa kirjaimellisesti. Kadulla oli punainen matto ja katsojia oli keskusaukiolla ja sille vievällä bulervardilla meitä rauhallisempaan tahtiin maaliin saapujiakin kannustamassa edelleen tuhansia ja taas tuhansia. Totta kai siitä sai tsemppiä ja nopein kilometrini oli juuri viimeinen. Keskivauhti sillä oli 5.20.

Maalisuora oli pelkkää humua. Maalilinjan jälkeen sain mitalin, avaruuslakanan ja rivakan toiveen luopua chipistä. Aviomies ja wingman olivat vastassa vesipullon kanssa.  Erityisen hyvältä ne rakkaan ja ystävän halaukset sillä hetkellä tuntuivat.

Ai aika, se oli lopulta 4.25,01. Olisi se paskemminkin keski-ikäiseltä neljä kuukautta säännöllisesti treenanneelta täti-ihmiseltä mennä.

Olin kunnon tai jaksamisen puolesta erittäin hyvävoimainen, jalat toki kohtuullisen kankeina iskutuksesta. Muuten olo oli yllättäen aika tyhjä. Tässäkö se nyt sitten oli? Näinkö helposti se kuitenkin meni? Jos se meni näin helposti, miksi en uskaltanut mennä lujempaa? Aika paljon itseruoskintaa onnen keskellä.. Tyypillinen tunnollinen suorittaja. Illalla jo osasin arvostaa itseäni ja päivän urakkaa huomattavasti korkeammalla. Samoin sitä ärsyttävää järkevyyttäni vauhdin suhteen, joka lopulta takasi nopeahkon palautumisen.

The analyysi

Juoksu sujui oppikirjan mukaan. Mikään ei vaivannut, mihinkään ei sattunut ja olo oli kuin omalla tutulla pitkällä lenkillä. Mikään ei edes vituttanut eikä tehnyt mieli kävellä, ei tullut mustaa hetkeä. Lähinnä välillä manasin lyhyesti, että näinkö pitkä matka se 42 km tosiaan on ja että olisi pitänyt ottaa musiikkia korviin. Join vettä ja urkkajuomaa jokaisella pisteellä, samoin kastelin pääni tai niskani jokaisella pisteellä. Maalissa olin käytännössä läpimärkä. Napsin kolme Saltsticksin suola-magnesium-kofeiini -tablettia ja viisi High5 geeliä, joista kahdessa oli kofeiinia. Kaikki imeytyi, vatsan kanssa ei ollut ongelmia. Ei kramppeja eikä kolotuksia.

Juoksin koko matkan hyvin tasaisia kilometrejä, vitosia ja kymppejä. Kaikki kympit olivat noin 1.02 - 1.03 sen kummemmin kelloa vilkuilematta. Koko reissun keskisyke oli 145 eli juoksin vk1:llä (aerobinen kynnys 128, anaerobinen 158). Jotenkin tämä meikäläisen koneisto toimii niin, että tietylle mukavuusalueelle päästyäni köröttelen siinä rytmissä helposti vaikka maailman tappiin ilman seurailuja.

Mietin kuitenkin, miksi en saanut koneesta enempää tehoja irti. Pari asiaa keksin heti. Vaikka menohaluja muuten olisi, eivät lihakset ole tottuneet moiseen rutistukseen. Poweria ei vain jaloista löydy, vaikka pumpussa olisi muka tehoja ja kropassa muuten energiaa. Toinen selitys on uskon puute. Kun vk-harkkaa oli alla aika vähän, en vaan uskaltanut kokeilla lujempaa menoa vaikka  (ehkä) olisin jaksanutkin. Itselleni yksi tärkeimpiä oppeja koko reissulta oli, että järkevyyden lisäksi pitää myös uskaltaa juosta ja haastaa itsensä. Tutulla mukavuusalueella on helppo suorittaa, mutta omaakaan huipputulosta sillä ei saavuteta. No, jäipähän nälkää seuraaviin startteihin matkalle kuin matkalle..

Ensimmäisen maratonin maaliin pääsy on tietenkin huipputulos!

Tulipa sentään niitä turnausvammojakin. Geelit olivat vyötäröllä vyön lenkeissä PAIDAN ALLA ja pakkausten terävät kulmat tikkasivat komean reikänauhan vatsanahkaan. Mental note vaan itselle seuraavaan kertaan: geelit paidan päälle tai vetskarin taakse taskuun. Hyvästä lenkkareiden nauhoituksesta huolimatta varpaat ottivat alamäissä iskuja kärkiin ja kaksi kynttä todennäköisesti irtoaa. Runsas suolan ja veden nauttiminen jämähti kroppaan ja en näemmä hikoillut läheskään kaikkea ulos. Suorituksen jälkeen naama oli todella pöhöttyneen näköinen ja nesteet tuntuivat pari päivää useampana extrakilona..

Summa summarum. Just meni niin kuin ajattelin. Täti vähän lenkkeili, jaksoi ja ylitti itsensä. Seuraavalla kerralla täti ottaa sitten vähän rohkeammin. Tulee nähtyä sekin tapa.

Kolme vuorokautta H-hetkeen

Kolmen vuorokauden kuluttua starttiin on 15 minuuttia. Arvelisin että jännittää pirusti. Todennäköisesti mieli tekee jo päästä tositoimiin. Kolmen vuorokauden ja viiden tunnin kuluttua olo on varmasti hyvin erilainen. Kankea ja endorfiininhöyryinen toivoisin.

Tällä hetkellä olo on epäuskoinen. Mitä minä itsestäni oikein luulen? Kuuteen tuntiin se aika ja sillä sipuli. Miten voin kuvitella tällä treenillä ja näillä kilometreillä selviytyväni urakasta? Onko tässä ylipäänsä mitään järkeä. Voisin istua kotona terasilla, nautiskella skumppaa ja lukea hyvää dekkaria miehen hieroessa varpaita..

Treeni on nyt minimissä. Kaikki on tehty. Tankkaus on alkanut. Nyt pitäisi vain osata olla. Haastavin rasti.

Ensimmäisen tankkauspäivän nautiskelin tasaiseen tahtiin Dexal Heavyä ja söin itselleni poikkeuksellisesti kaksi täyttä ateriaa, joilla puputin myös normaalia enemmän leipää. Toisen päivän aamuna tein Lasagnea, jota en ole syönyt vuosikausiin. Siihen rinnalle lisää Dexalia ja olo on kuin jo nyt kuin puutiaisella. Tälläkö täysinäisyyden asteella pitäisi juosta kevyesti?

Eilen kävin viikon ensimmäisellä, toiseksi viimeisellä lenkillä ennen kisaa. Onneksi lämpötila täälläkin nousi, joten ehdin edes lyhyen suorituksen verran tunnustella, mitä on juosta noin 20 asteessa. Hikihän siinä tuli, mutta suurempi haaste olikin paikallinen allergiakausi. Olen nautiskellut allergialääkettä säännöllisesti jo useamman viikon, mutta eipä auttanut tuo normiannostus kun siitepöly tunki silmiin ja keuhkoihin. Ihme kyllä syke pysyi lenkillä aisoissa, vaikka saavuin kotiin niiskuttaen, silmät vuotaen ja keuhkot pihisten. Lääkettä on käytettävä nyt monella tapaa siihen malliin, että leposyke näyttäisi olevan noin 10 pykälää korkeammalla normaalista. Saa nähdä mitä tämä tarkoittaa sunnuntaille.

Juoksusuunnitelma

Maratonklubin valmentajani ja arvovaltainen Googlen tuomaristo vannottavat tekemään itselle sopivan juoksusuunnitelman ja pitämään siitä kiinni. Olen arponut kuntoa, keliä, planeetan asentoja sun muita mahdollisia vaikuttavia tekijöitä, mutta nyt olen lyönyt suunnitelma lukkoon.

Vauhti. Eilinen lenkki vahvisti ajatukseni sunnuntain juoksuvauhdista. Kun parin kilometrin vk-testailu muutamaa sekuntia vaille 6 min kilometrivauhdilla piti eilen sykkeen alle 140, on siitä yhtä pykälää hitaampi tavoitevauhtini. Isken sunnuntaina 4.15 vaihteen päälle. Sillä mennään minne jaksetaan, jos sykkeet pysyvät aisoissa. Jos eivät pysy, hiljennän tahtia ja katson vauhtia myöhemmin uudestaan.

Huolimatta siitä, että kaikki hokevat rauhallista alkua ja kiihdyttämistä loppua kohden, olen itse taipumassa erilaiseen taktiikkaan. Jos syke tosiaan pysyy tutulla tavalla aisoissa, lähden tällä vauhdilla liikenteeseen ja toki kiristän jos varaa on. Mutta minun on turha on lähteä lähes pk-vauhdilla ja kuvitella kiristystä esim. 25 tai 30 kilometrin jälkeen. Aerobisen suorittamisen osalta tämä vauhdinjako varmasti onnistuisi, mutta uskon jalkojen olevan noilla kilsoilla jo sen verran kankeat, että uutta vaihdetta ei välttämättä löydy. Jos vauhti hiipuu, sitten se hiipuu ja maalii lönkötellään jollakin tasolla. Ei auta kokemattoman kuin katsoa.

Matkaeväät. Spibeltiin pakataan 6-7 geeliä. Shortlistalla on High5 ja Maxim  -geelit. Ajatukseni oli alkuun ottaa alkuun normigeelejä ja ehkä noin 25 km eteenpäin kofeiinillisia versioita. Kun otan mukaan Saltsticks kofeiinia sisältäviäsuolatabletteja, meni suunnitelma vähän uusiksi. Todennäköisesti kofeiini tulee nyt tabuista ja geelit geeleinä. Ajatuksena on ottaa 1. geeli noin 10 km kohdalla ja sen jälkeen noin puolen tunnin välein. Kofeiinin annostusta pitää vielä miettiä, ettei matka tyssää tykyttelevään sydämeen.

Vaatteet. Prahaan luvataan lämpötilaksi noin 20 astetta. Kisavaatetus on todennäköisimmin 2XU:n lyhyet shortsit, Nike Mailer paita mahdollisimman kirkuvan värisenä ja juoksuporukkamme logolla, Cepin kompressiosukat ja ohut lippis, joka on vielä hankkimatta.. Kenkät meinasin vielä loppumetreillä vaihtaa Adidaksen Boston Boosteihin, mutta pidättäydyn nyt kuitenkin NB:n Vazee Paceissa.

Hallittu kaaos, joka kulkee Prahaan käsimatkatavaroissa. 

Muut varusteet. Ajatuksena on edelleen ottaa mukaan vyöhön myös puhelin musisointia varten sekä luurit. Sitten omat nessu ja intiimi-Savet, sillä eihän sitä koskaan tiedä..

Aamurituaalit. Herätys normaaliin aikaan. Reipas hotellin aamupala. Ennen starttikarsinaan menoa vähintään 1-2 km verryttelyä kropan herättelyksi ja sykkeen tasaamiseksi. Toivottavasti vatsa toimii. En kaipaa biokätköilyä vanhan kaupungin kujille..

Juoksun aikana. Vettä tai urheilujuomaa joka pisteellä, ei siltä ensimmäiseltä pöydältä vaan vähän taaempaan. Sienestä vettä ja märkä t-paitalook vaadittaessa. Ympärille katselua. Nautiskelua. Rennosti ottamista. 

--

Merkillistä on, että olen nykyisin pääosin ajattelematta sitä lähtökohtaa, josta tälle matkalle kolme vuotta sitten ponnistin. Kun tänä äitienpäivänä seison starttiviivalla, on se hyvin erilainen tilanne kun kolme vuotta sitten Taysin 10 B:llä. Silloin elimistössä jylläsi adrenaliini ja verenohennuslääkkeet. Olin totaalisessa liikuntakiellossa molemmissa niskan nikamavaltimoissa todetun dissekaation ja sitä seuranneen täydellisen suonien tukkeutumisen vuoksi. Neurologit olivat ymmällä ja minä itse paniikissa. Luulin kuolevani enkä ainakaan uskonut juoksevani - ehkä enää ikinä. Tosin eipä ollut juoksu tai urheilu silloin mielessä alkuunkaan. Ajattelin, miten kolme maailma rakkainta pärjäisi jos tämä mutsi tähän sänkyyn kuukahtaisi. 

En onneksi kuukahtanut. Ihmiskeho on myös ihmeellinen mysteeri toipuessaan. Kaksi valtimoa on edelleen tukossa, mutta tässä sitä vaan lähdetään maratonille henkseleitä paukutellen. Silti äärimmäisen kiitollisena edes mahdollisuudesta osallistua. Jos kaikki menee totaalisen pieleen ja sunnuntaina vituttaa, pyrin muistamaan tämän kontekstin. 

-- 

Nyt lähden viimeiselle höntsälle. Neljä kilometriä rauhallista pk:ta, lämmössä olon testailua ja muutama reipas veto. Sen jälkeen rauhatonta vaeltelua ja panikointia kaksi vuorokautta. Sanoinko jo panikointia. Ristus sentään. 

Viikko aikaa starttiin – kaikki on tehty

Vappuhulina on vauhdikkaimmillaan ja ensimmäiseen starttiini on aikaa viikko. Nyt alkaa todellinen keventely, tankkaus ja ne muut mystiset riitit, joita viimeiselle viikolle kuuluu. Olen lukenut paljon ja teoriassa tiedän ihan jokaisen asian mitä tässä vielä voi tai pitää tehdä. Olo ei kuitenkaan voisi tuntua epävarmemmalta ja levottomammalta.

Tässäkö tämä kunto nyt on – ja missä se sitten on? Päällimmäinen ajatus on, olisipa aikaa vielä pari extraviikkoa. Ehtisin vähän enemmän vk:ta, toipua orastavasta allergiasta, testata maratonvauhtia ja laihduttaa ainakin kilon juoksuajan parantamista varten. Ihan poskettomia ajatuksia, koska olen valmistautunut keski-ikäisen tätikuntoilijan perspektiivistä hyvin ja huolellisesti. Olen treenannut suunnitelmani mukaan kohtuullisesti ilman henkistä tai fyysistä ylikuormitusta. En ole luistanut treeneistä, mutten myöskään ahnehtinut. Olen huomannut pientä tasaista kehittymistä sykkeiden perusteella koko kevään. Olen perehtynyt tankkaamiseen, vauhdinjakoon, mahdollisiin yllätyksiin, säätilan vaikutukseen, tyypillisimpiin kremppoihin ja kolotuksiin. Ennen kaikkea olen saanut treenata ilman sairastelua tai vammoja. Päiväkodissa on tosin tällä viikolla ollut paljon vatsatautia, joten koputanpa tässä vielä puuta.

Olen ollut useamman lappujuoksun lähtöviivalla, vaikka maraton onkin kokematta. Tiedän, mitä on jännitys, alkuvaiheen malttamaton meno, pamppaileva syke ja väsymyksen tuoma ahdistus jossain välissä matkaa. Olen kuitenkin juossut tähän mennessä kaikki kisani omalla tasollani juuri suunnitelman ja odotusten mukaisesti. On sattunut sinne ja tänne kuten pitkäkestoisessa rasituksessa kuuluu, mutta mitään todellisia yllättäviä ongelmia minulla ei ole koskaan ollut. Siksi on osittain mystistä yrittää varautua sellaiseen. Toki nesteiden ja geelien imeytyminen tai itselle haastava keli, vaikkapa lämpö jota Prahaan nyt luvataan, voi tehdä tepposensa..

Oikeastaan suhtaudun ensimmäiseen maratoniin kuten synnytykseen. Jep, miesten näkökulmasta todella ontuva vertaus. Moni nainen kuitenkin treenaa synnytykseen oman tarkan suunnitelman mukaan ja yrittää luoda siitä hallitusti etenevän kokonaisuuden. Monessa tilanteessa toivotun käsikirjoituksen mukaan voi edetäkin, mutta luonto ja kroppa on ihmeellinen. Se tekee yllätyksiä tilanteissa, joissa niitä ei osaa ennakoida tai niihin ei lopulta voi itse vaikuttaa. Tältä samalta kantilta yritän nyt ottaa tulevan koitokseni. Minulla on toivesuunnitelma päässäni, joka toteutuu tähtien ollessa oikeassa asennossa, mutta joka voi mennä yllättävästä syystä täysin toisen käsikirjoituksen mukaan. Hyväksyn, etten etukäteen huolellisestikaan valmistautumalla voi varautua kaikkeen. Ja toisaalta homma voi mennä helkkarin paljon paremmin kuin olen etukäteen osannut arvioida – kuten molemmat omat synnytykseni. Itse asiassa uskon muuten, että meikäläisen synnytykset ovat olleet helpompi rasti kuin tämä tuleva kisailu. Niin ne eri lajit eri henkilöihin vaikuttavat..

Tämän päivän veikkaus juoksusuunnitelmalle on peesi 4.15 jäniksen perässä. Olo on luottavainen ja itseni tuntien uskoisin, että on helpompi löysätä hieman tarvittaessa kuin kiriä pakosti ihan löysän aloituksen jälkeen. Mieli voi kyllä vielä muuttua.

Suurin arvoitus varusteiden suhteen on se, ottaako puhelimen Spibeltiin ja kuulokkeet mukaan. Siivittääkö Spotify vai latistaa ympäröivän tunnelman..

Voiko kuukausien treenin pilata yhden illan aikana

Yksi maratonille valmistautumisen keskeisimmistä säännöistä lienee, että viimeisten viikkojen aikana ei pidä kokeilla mitään extremeä. Ei liian kovia valmistavia harjoituksia, kuten kokemattoman pyöräilijän 150 km maantieajoa jalkoja säästävänä treeninä. Eikä muutenkaan mitään epämääräistä aktiviteettiä jonka tavoitteena on nostaa kuntoa, mutta joka todellisuudessa romuttaa kuukausien työn. Itse olin juossut viimeisen kovan maratoniin valmistavan harjoituksen kolme viikkoa ennen tapahtumaa ja kahden viikon etapille ei ollut suunnitteilla mitään erityistä. Onnistuin kuitenkin tempaisemaan sellaisen villin kortin, jonka vaikutuksia palautellaan tässä hetki.

Lauantai 23.4 Helsinki ja vuosittainen emäntien viikonloppu. Sateisen päivän aikana tein mahtavan, etten sanoisi jopa voimaannuttavan maltillisen 12 km merenrantalenkin 15 vuoden takaisilla kotikulmilla. Lenkin jälkeen vuorossa oli muutama oloa keventävä viinilasi loistoruuan kanssa Brondassa ja sitten nukkumaan hotellille. Tai vaihtoehtoisesena suunnitelmana vierailu muutaman urhoollisen soturittaren voimin paikalliseen, tanssijuottolaan Rymy-Eetuun. Kumpaankohan seurueeseen nyt sitten liityin.. Ilta oli hulvattoman hauska ja noin viiden tunnin bändin tahdissa ei-niin-maltillinen-veivaus kävi vähintään pk2-treenistä. Jos ei suorituksen lomassa nautittuja pari Lonkeroa lasketa..

Sunnuntaiaamun olo koli menetettyjä aivosoluja lukuunottamatta oikein mainio, mutta yhden illan riekkumisella olin onnistunut saamaan jalat sekä lihasten että rakkojen osalta pahempaan kuntoon kuin edellisten yli kolmen kuukauden ja 35 – 70 viikkokilometrin säännöllisellä juoksemisella. Joka paikkaa särki mitä ihmeellisimmistä kohdista ja jalat olivat totaalisen arat, myös kävelysellaiset.

Henkisesti toteaisin, että olipa se sen arvoista. En muista vuosikausiin nauttineeni tanssimisesta, seurasta ja yleisestä ravintolahumun hilpeydestä. Olen ollut viime vuodet kovin maltillinen juhlija ja vuoteen mahtuvat ravintolavisiitit on laskettavissa yhden käden sormin. No, mutta kyllä kai aivojakin voi tyhjentää - noin harjoitusmielessä.

Mutta fyysisesti. Ne jalat. Mikään ei ole tuntunut niin raskaalta kuin yhdistelmä tuntien pöydillä riekkuminen ja kapeat ballerinat, vaikkakin matalat. Kävin tänään ensimmäisellä kevyellä lenkillä urakan jälkeen ja sykkeet huitelivat noin 10 pykälään normaalia korkeammalla. Jalat olivat ras-kaat. Että fyysisesti kyllä ketuttaa ja ilmeisesti se niin kevyesti suonissa virrannut Lonkerokin vaatii enemmän palautusta kuin osasin arvioida.

En usko, että maratonin kannalta tällä bonuskeikalla tuhosin varsinaisesti mitään. Paitsi itseluottamukseni, koska nyt aikaa kuluu myös vääränlaiseen palautumiseen. Tuntuu, että kunto ei enää ehdi kehittyä. Mitä se ei nyt näillä päivillä tee muutenkaan. Mutta mielelle ajatus on myrkkyä ja itsesyytökset ovat parasta kunnon heikennysaineista.

Vaikka näin morkkiksen kourissa spekuloin, en silti suostu tälläkään ololla sanomaan, että kuntotason harrastajan pitäisi elää jotenkin tosi puritaanista elämää. Fiilis on iso osa suoritusta, ja jos se on kokonaiselämässä on kohdillaan, se heijastunee juoksuun. Mutta toivottavasti, oi toivottavasti saan itseni nyt vajaassa kahdessa viikossa tolpilleni eikä olo muutu sellaiseksi jossitteluksi, että oletan tämän yhden liian lähellä H-hetkeä tapahtuneet ”hairahduksen” määrittävän suunnan koko kisalle.

Kolme viikkoa ensimmäiseen maratoniin

Sunnuntaina oli  tasan kolme viikkoa maratoniin ja vuorossa kuuluisa pitkä maraton-spesiaali. Tähän mennessä, tämän reilun kolmen kuukauden systemaattisen treenikauden aikana, pisin pk-lenkkini on huidellut noin 23 kilometrin tietämillä. Nyt suunnittelin juoksevani tamperelaisen perinteisen ”järven kierron” noin 27 km. Kun sain seuraksi kilpailevan maratonkoulun kavereita, innostuin seuraksi kipittämään heidän ohjelmansa mukaisen 35 km. Ei vaan järvenkierto vaan Nokian Eden-Pyhäjärvi ympäri-Nokian Eden.  Siis 35 kilometriä, ihan vaan huvin vuoksi! Näinä hetkinä harkisten vakavasti pitsinnypläystä tai vastaava sisäsiistiä polvia kuluttamatonta harrastusta.

Sunnuntaina olosuhteet  olivat mitä houkuttelevimmat. Taukoamaton sade ja lämpötila +6 C. Kevyt pipo päähän, hanskat käteen ja matkaan toive, että takki pitää vettä edes ensimmäiset sata metriä. Oletettavasti kolmen viikon kuluttua Prahassa on pakko olla edes rahtusen lämpimämpi. Hellettä en kaipaa, mutta hypotermiakaan ei ole se houkuttelevin haasteista ekalla koitoksella.

Lenkki sujui mitä parhaimmin. Märkä (oletettavasti) sade ja viima vihmoi kasvoja. Rajasalmen sillalla olimme jo läpimärkiä kengistä hanskoihin, joten ei keli enää haitannut.

Näin se meni: 

Ensimmäiset 10 km pk 1-2, 1 h 14 min, kes 123, vauhti 7,24 min/km.

Kympin jälkeen vk-1 25 km asti 15,11 km, 1 tunti 38 min, ks 137, vauhti 6,31 min/km.

Loppumatka 25 kilometrin jälkeen sai mennä ”urku auki” eli reippaalla vk-2 tahdilla, mikä tarkoitti 8,02 km 48,35 min, ks 149, vauhti 6,04 min/km. Lujempaakin olisi siis voinut vielä yrittää.

Loppuaika verkkaa ja kokonaisaika 3 tuntia 50 minuuttia 47 sek. Matka 34,4 km.

Jos ei tämä käynyt hyvästä viimeisestä valmistautumisesta, syön villasukkani. 

Maalissa olin viluinen ja puujalkainen. En osaa täysin arvioida mikä jalkojen väsymyksestä tuli kylmyydestä, mikä reitin pituudesta, mikä reitin raskaudesta. Loppumatkalla puuskutettiin kohtuullisia nousuja eli ihan tasaisesta maraton-reitistä ei ollut kyse.

Selässä oli Camelbackin reppu ja matkassa kolme geeliä. Niitä maistelin 10 km jälkeen tasatunnein. Mukana oli Maximin perusgeeliä ja kaksi kofeiinillista cola-versiota. Maku ei päätä huimannut ja erityisesti colat saivat kakomista aikaan. Mikään ei kuitenkaan tullut mistään päästä ulos ja energiaa tuntui riittävän koko matkalla. Tällä perusteella arvelen myös Prahassa tähtääväni noin 4-5 geelin satsiin eli hieman reippaammin kuin kerran tunnissa. 

Jaksamisen kannalta matka taittui hyvin. Missään vaiheessa ei ollut (keliketutusta lukuun ottamatta) vaikeuksia tai halua keskeyttää. Kolmistaan kun juoksimme, juttua riitti tasaisesti. Toisaalta osasimme juosta myös rinnakkain hiljaa. Jalatkin kestivät hyvin. Kun kiinnitin kunnon nauhoitukseen huomioita, edes kynnet eivät ole kärsineet ja rakoista ei ole tietoakaan. Pökkelyyttä lihaksissa toki oli ja kävelin kuin ankka lenkin jälkeen ja pari seuraavaa päivää, mutta tänään jalat ovat jo yllättävän hyvät.

Tämä reissu osoitti myös, että varmasti selviän maaliin myös Prahassa. Jos en ala ahnehtimaan aikaa. Tällä hetkellä maraton-sykkeillä vauhdin pitäisi olla jopa alle 6 min/km enkä usko pystyväni pitämään sellaista tahtia yllä koko matkaa. Suunnitelma tarkentuu tämän viikon aikana.

Mieli on jo Prahassa. Juuri nyt tuntuu, että selviän matkasta varmasti. Kisa palaa mieleen jatkuvasti, pallottelen montaa asiaa. Mietin tunnelmia startissa, ensimmäisiä kilometrejä, siltojen ylityksiä, tuttujen huoltojoukkojen kohtaamisia, jaksamista, sisua, kannustuksen mahdollista voimaa.

Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.

Kun luottokaveri pettää

Haluaisin todeta olevani sellainen luomujuoksija, joka juoksee "rauhallisesti", "reippaasti" ja "lujaa" ilman vilkaisuakaan kelloon. Treeni on aina oikeanlainen ja kunto kasvaa kohisten ilman mitään nykyajan hifistelyä. Mutta kun en ole. Lempilaitteeni on sykemittari, joka kertoo lyönnin, askeleen tai hönkäistyn happilitran tarkkuudella millä tasolla tekemiseni menee. Oma luottoystäväni on viimeiset kaksi vuotta ollut Suunto Ambit S2, joka toimii arjessa myös kelpo kellona. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että yhteinen tiemme on lopussa.

Kellon ominaisuudet varmasti riittävät edelleen, vaikka keksinkin aina välillä äärimmäisen tärkeitä puuttuvia ominaisuuksia kuten päivittäisen aktiivisuuden mittaamisen tai juoksuajan ennusteen. Merkittävintä on kuitenkin se, että mittaus ei toimi luotettavasti. Huolimatta alle pari kuukautta sitten vaihdetusta sykevyöstä, ensimmäiset 10-20 minuuttia mittari näyttää aivan mitä sattuu hyvästä vyön kosteutuksesta huolimatta. Syke näyttää nousevan käynnistyksen jälkeen 170-190 ja ylikin. Ranteesta mitattu pulssi on samaan aikaan reilussa 100 lyönnissä. Syke pysyy korkealla, jopa nousee, vaikka pysähdyn. Hillitön vyön räpläys ja antureiden asettelu millilleen oikeaan paikkaan auttaa vähän. Mutta siinä vaiheessa ketutuskäyrä on huipussaa ja edes laillani laitetta rakastava ei halua vehdata näyttöä jatkuvasti. 

Sykkeeni on aina ollut sellainen, että lähtiessäni liikkeelle, se nousee välittömästi 140-150 tasolle, mutta pysyy siinä noin 10 minuuttaia ja laskee jos lasken vauhtia. Nyt tätä ei tapahdu vaan kello näyttää sykkeet aivan pilvissä ja rysäyttelee niitä miten mihinkin suuntaan. Ärsyttävää on myös se, että tämä näyttää olevan näytön ominaisuus. Tallentunut data saattaa olla ihan oikean näköistä alusta alkaen, eikä sykekäyrässä näy näitä hyppelyitä. Todella käteviä uusia featrureita laitteelta, jonka tärkein ominaisuus on näyttää syke oikein. Tällä hetkellä en siis pysty luottamaan mittarin näyttämiin lukemiin, joten oikeanlaisen harjoittelun toteuttaminen on hieman haastavaa ja erityisesti pk-lenkkien data menee aivan miten sattuu. Joku tietysti voisi sanoa, että älä tuijota tosiaan mittaria vaan mene fiiliksellä. Mutta fiiliksen perusteella on aika paha arvioida minkä tasoista harjoittelua tekee. Juoksen hyvävoimaisena ja käytännössä hengästymättä "pitää pystyä puhumaan" tasolla päälle 150 sykkeillä, joten sen perusteella en pysty esim. pk-lenkkejä tekemään. 

Aivan sama mitä hienouksia mikäkin laite sisältää, mutta jos sykemittari ryssii tärkeimmän tehtävänsä eli perus sykkeen mittaamisen, taitaa olla syytä harkita vaihtoa. Maratoniin on kolme viikkoa ja tarkoitukseni on juosta tosi tarkasti sykettä ( no tottakai myös omaa tuntemusta..) seuraten. Nyt en pysty luottamaan mittariin ainakaan ensimmäiseen puoleen tuntiin ja tiedän, että aivan turhaa energiaa tulee kulumaan mahdolliseen vehtaamiseen. Toki tiedän nykyisin jo hyvin tarkasti, millä tasolla sykkeet ovat milläkin vauhdilla ja tulen todennäköisesti menemään tämän perusteella. Mutta kun sykemittarin tarkoitus on toimia ja mitata syketä, voin kyllä perustellusti vaatia tämän perustoiminnon hanskaamista.. 

Joutaako 2-vuotias kello jo eläkkeelle? 

Mitä sitten tilalle? 

Lukuunottamatta näitä viime kuukausien vaikeuksia, Ambit on palvellut hyvin ja ollut kaunis katsella. Se on toiminut hyvin myös arkikellona. Hyytyminen surettaa ja liikun sykemittareiden Tinder-maailmassa lähes häpeillen. Minäkö muka korvaisin naisellisen luottokumppanini jollakin vieraalla..

Nälkä kasvaa tässä(kin) asiassa syödessä ja vaikka väitän silmät kirkkaina sykkeen mittaamisen perustoimintojen riittävän, niin eiväthän ne riitä. On todella tarpeellista tietää kadenssit, asettaa harjoittelun sykerajat joiden ylittämisestä tai alittamisesta kello ilmoittaa, seurata sinnepäin testien avulla kunnon kohoamista ja seurata nyt muutenkin FBI:n tarkkuudella oman päivän aktiviteetteja.

Kun sykemittarin vaihtamiseen olen nyt kuitenkin päätymässä, ovat jo tässä vaiheessa short-listalle päässeet seuraavat kandidaatit:
- Suunto Ambit 3 Sport. plussaa tuttuus ja muutama lisäominaisuus, kuten sykkeen mittaus uinnissa, nykyiseen verrattuna. Miinusta siitä, etten luota Suunnon toimintavarmuuteen ja tarkkuuteen koska nykyisen kanssa on ollut hieman ongelmia. Hinta noin 390 €.
- PolarV800. Polarin huippumalli joka tekee kaiken sen, mitä mittarilta odotan. Valittavana on vain niin äijämäiset värit, että todennäköisesti tämä on kiitos ei. Haluan käyttää kelloa myös arkena ja siksi ulkonäölläkin on väliä. Hinta noin 330 €.
- Garmin Forerunner 920XT. pelkkää hifistelyä ja toimintoja joka lähtöön. Garminin verkon käyttöliittymän junttius hieman arveluttaa, mutta kello itsessään todella jees. Miinusta tv:n kokoisesta kellosta ja puhtaan urheilumittarin näköisestä designista. Ei käy arkikäyttöön. Hinta noin 480 €.
- Garmin Fenix 3. Garminin uusi huippumalli, kellomainen sykemittari joka pohjatuu Forerunner 920 XT:n tekniikkaan. Plussaa karttaomininaisuuksista, koska kuvittelen olevani myös polkujuoksija lähitulevaisuudessa. Plussaa myös golf-ominaisuuksista, koska kelloon saa myös Garminin datan kuten lipun etäisyyden arvioinnin. Tarjolla jumalaisen kaunis valko-ruusukultainen väri. Muovikelloja painavampi. Hinta valko-ruusukultaisena 580 €, perusmuovirankkeella 490 €.

Vähempikin riittäisi, tiedän. Mutta jotenkin jos kerran hankin uuden, haluan kaiken mikä kellossa kiinnostaa ja mahdollista on. Haluan myös sykemittarin, joka näyttää hyvältä ja jota voi käyttää arjessa ilman että yrittää kellolla korostaa huippu-urheilijamaista habitustaan.. Haluaisin suosia kotimaista Suuntoa tai Polaria, mutta Suunnossa arveluttaa mittaamisen/anturin epävarmuus oman kokemuksen perusteella, Polar ei vastaa vaativan naisen tarpeisiin :)

Jäljellä on molemmat Garminit ja jos ulkonäkö edellä mennään ja samalla ominaisuudet natsaavat, on  valinta Garmin Fenix 3. Mutta saapa nähdä. Hinta on suolainen.

Sunnuntaina on vuorossa pitkä maratonspesiaali 30 km. Siihen asti annan Ambitille mahdollisuuden. Jos se suostuu aloittamaan mittaamisen ja yhteistyö toimii mallikkaasti, on kaupanteon aika. Ja koska lopulta kyseessä on vain sykemittari, taidan vielä kerran katsastaa hieman edullisempaakin osastoa.